Lena Salmi ei ole ajatellut, kuinka pitkään skeittiharrastus voi jatkua: ”Kun lääkäri sanoo, että lopeta tuo ja aloita sauvakävely, minun elämäni on ohi. Seuraavaksi haluan oppia jonglööraamaan skeittilaudan päällä.”
”Aloitin skeittaamisen 58-vuotiaana. Kaikki lähti siitä, että pelkäsin jonkun varastavan pyöräni uimahallin pihalta. Keksin, että longboard mahtuisi pukukaappiin. Longboard eli lonkku on pitkä lauta, jolla kuljetaan matkaa ja lasketaan mäkiä.
Keväällä 2011 laitoin skeittifoorumille ilmoituksen, että voisiko joku opettaa minua skeittaamaan. Lisäsin ilmoitukseen ikäni, ettei kukaan luule, että joku nuori miisa yrittää iskeä kundeja.
Olen aina ollut sellainen, että jos jokin kiinnostaa, haluan kokeilla. En koskaan ajattele, ettenkö voisi tai osaisi.
Puolen tunnin päästä sain vastauksen eräältä kundilta, että hän voisi tulla. Ostin hänen neuvoillaan skeittilaudan ja nimesin sen Ville Peltoseksi, koska HIFK voitti sinä vuonna suomenmestaruuden. Ensimmäiset muuvit opettelin Presidentinlinnan edustalla.
Skeittaaminen on tahtolaji. Tahdon mukana tulee rohkeus. Kaikki lähtee keskivartalosta, laji on kehon ja laudan yhteispeliä. Kaatuminen ei pelota. Ehkä siksi, että jo lapsena leikimme siskojen kanssa kallioilla mäkihyppyä ja hypimme uimastadikalla kympistä.
Urheilu on ollut aina läsnä elämässä. Minulla on kilpauintitausta, olen mediatutkija ja olin Suomen ensimmäinen naisurheilutoimittaja Urheilulehdessä. Nyt teen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa saamelaisesta urheilusta.
Skeittaamisen lisäksi harrastan uimahyppyä ja sirkusakrobatiaa. Kaikissa lajeissani on läsnä adrenaliini.
Jotenkin on saatava se tunne, joka tuntuu jännittävänä mahassa.
Kun menin ensimmäistä kertaa yksin skeittiparkkiin, minua jännitti. Katsoin bmx-pyörillä temppuilevia nuorukaisia ja ajattelin, että tsiisus nyt sitä mennään, vaikka nuo nauraisivat minulle. Mutta he kannustivatkin, että anna mennä vain.
Nuoret ovat mahtavia. He opettavat, kehuvat ja antavat fistbumpin. Jos mallillaan. Minulla ei ole omia lapsia, mutta skeittikavereina lapsia on kyllä. 11-vuotiaan Aarnin kanssa viestitämme WhatsAppissa, milloin mennään skeittaamaan.
Skeittaamisessa parasta on se, että se tuo erilaisia ihmisiä yhteen. Skeittiparkissa hymyillään ja jutellaan, eikä kukaan dissaa. Aiemmin olin sivuun vetäytyjä, mutta laji on opettanut sosiaalisemmaksi sekä antanut itseluottamusta ja rohkeutta.
Kun lähden ulkomaille, lauta on mukana. Aina löytyy seuraa. Ennen katsoin matkakohteesta etukäteen taidehallit ja oopperat, nykyään skeittipuistot. Olen käynyt skeittaamassa 11 maassa. Maailmalla olen huomannut, että Suomessa meininki on tosi tasa-arvoista. Aina naisia ei kohdella lajin parissa hyvin. Kun olimme Ugandassa, annoin skeittilautoja myös tytöille. Nyt unelmoin, että saisin olla mukana rakentamassa skeittiparkkia Ugandaan.
Jokin aika sitten minut otettiin jäseneksi erääseen äijien porukkaan.
Skeittipaikkamme on nimeltään Man Cave, mutta kun minä olen siellä, se on kuulemma Woman Cave. Se tuntuu hirveän hyvältä ja liikuttavalta.
Mediatalot ympäri maailmaa, kuten BBC, ovat tehneet minusta juttuja. On hassua, miten minut tunnetaan. Kun näin Arman Alizadin, menin sanomaan, että tiedän sinut, mutta sinä et minua. Mutta Arman sanoikin, että kyllähän minä Lena sinut tiedän!
Saan Instagramissa paljon viestejä. Ihmiset kiittävät minua ja kertovat, että ovat haaveilleet samoista harrastuksista, mutta ajatelleet, että ovat liian vanhoja. Monet tuntuvat aloittavan kolmekymppisinä ajattelun, että ehkä seuraavassa elämässä. Sanon aina näille ihmisille, että ole oman elämäsi ykkönen, nyt.
Kerran eräs 50-vuotias leidi koppasi minua kadulla olkapäästä ja kysyi, voisinko opettaa häntä. Minä opetan aina. En voi parantaa maailmaa, mutta jos voin lähipiirissäni tehdä hyvää, se lähtee kyllä leviämään.
Yhden huonon kommentin olen saanut skeittaamisesta. Neonvetimissä pyöräilevä mies sanoi, että kuinka sinäkin aikuinen nainen viitsit. Vastasin vain, että olenhan minä nainen, mutten ole varma, olenko aikuinen.
60-vuotiaana ei ole enää väliä, saako rispektiä. En minä sillä rispektillä syö. Minulle on yksi hailee, mitä joku ajattelee.
Toivoisin, että ihmiset avaisivat aivonsa ja luopuisivat ennakkoluuloista ja stereotypioista. Me vanhenemme eri-ikäisinä, ei ihmisiä voi käsitellä homogeenisenä joukkona.
Kaikki nämä vuodet olen halunnut löytää sen miehen, joka opetti minut skeittaamaan, jotta voisin kiittää. Viime kesänä eräs kundi tuli skeittiparkissa kysymään, muistanko hänet. Ja se oli hän! Perttu. Minua itketti, niin onnellinen olin. Aloimme seurata toisiamme Instagramissa, jotta voisimme mennä yhdessä skeittaamaan. Annoin hänelle myös nimikkolautani. Se kuuluu hänelle – hän antoi tämän lahjan elämääni.”
Teksti: Ella Pesonen
Kuvat: Heli Blåfield
