Kuin hyppy syvään päätyyn. Siltä Espoon Tapiolassa asuvan Karoliina Mäkelän ensimmäinen hiljaisuuden retriitti tuntui vuonna 2016. Karoliina oli kaivannut elämäänsä aikataskua, pysähdystä. Kun ystävä pyysi Karoliinaa mukaansa retriittiin, hän ei epäröinyt.
”Innostuin tapani mukaan aivan valtavasti. Halusin ottaa selvää, mitä se on. Retriitti kuulosti sellaiselta, että se sopisi elämäntilanteeseeni.”
Vuotta aikaisemmin Karoliina oli tehnyt isoja muutoksia elämässään. Hän oli muun muassa luopunut vapaaehtois- ja yhdistystöistään. ”Yritin niin kauheasti kantaa korteni kekoon ja olla hyödyksi yhteisölle. Sitten sairastuin ja ymmärsin, että minun pitää ensiksi olla avuksi itselleni ennen kuin voin auttaa ketään muuta.”
Ensimmäinen retriitti jätti mieleen itämään hyvän olon tunteen. ”Mietin, miten voisin toteuttaa sitä elämässäni. Miten saisin hiljaisuuden lähemmäksi omaa arkeani.” Karoliina löysi muutamia hyviä hiljentymisestä kirjoitettuja teoksia. Myös retriiteillä pidetyt virikepuheet viitoittivat hänelle polkua oikeaan suuntaan. Jokaisen retriitin jälkeen hiljaisuus avautui hänelle paremmin.
Hiljaisuus vei Karoliinan mukanaan niin perusteellisesti, että 2,5 vuotta sitten hän valmistui hiljaisuuden retriittien ohjaajaksi.
”Olen tehnyt aiemmin pitkään kouluttajan työtä. Siksi ohjaaminen ja kertominen on minulle luonteva olotila. Ohjaan muun muassa hiljaisuuden maalausryhmää sekä erilaisia työpajoja.”
Hiljaisuus arjessa
Hiljaisuuden retriitit ovat kuin hiljaisuuden juhlia, harvinaisempia tilaisuuksia. Karoliina käy retriiteissä 1–3 kertaa vuodessa. Varsinaisesti hiljentyminen tai hiljaisuuden viljely, kuten myös sanotaan, on harjoittajalleen arkinen asia, jota tehdään ilman sen suurempaa numeroa. Karoliina kertoo mieluummin etsivänsä hiljentymisen hetkimeditaatioille pieniä tauon paikkoja kuin suorittavansa sitä juhlavina tapahtumina.
”Tarkkailen päivän mittaan omaa vireysikkunaani: missä kohtaa olen, olenko liian korkealla tai matalalla. Iltaisin teen vireystilaa laskevia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa. Ne ovat kehollisia harjoitteita, joita olen oppinut psykofyysisestä fysioterapiasta.”
Arjen hiljentymisen muita tapoja Karoliinalle ovat luontomeditaatio esimerkiksi retkeillessä sekä kirjoittaminen ja maalaaminen. ”Olen kirjoittanut runoja teini-iästä asti. Runojen kirjoittaminen kulkee aina mukanani.” Maalaaminen tuli kuvioihin ensimmäisen koronakevään myötä. Karoliina naurahtaa kertoessaan, että opettaja vakuutti hänelle koulussa, että hän ei osaa piirtää.
”En ehkä ole huikein viivan hallitsija, mutta se ei olekaan olennaista maalatessa. Rakastan värejä, ilottelen niillä ja maalaan vain itselleni.” Maalaaminen ja kirjoittaminen saattavat Karoliinan flow-tilaan.
”Flow-tila ei vaadi ajattelua tai suunnitelmallisuutta. Ohjaudun automaattisesti. En oikeasti haluakaan suunnitella kirjoittamistani tai maalaamistani.”
Metsät ja retkeily ovat Karoliinalle maadoittavia elämyksiä: silloin on helpompi hengittää. Eikä ole eroa, onko metsässä kaksi tuntia kummipojan kanssa vai vaelluksella rinkka selässä. ”Metsässä tulee aina jokin oivallus.” Kotimaassa retkeilyn lisäksi Karoliina matkustaa toisinaan ulkomaille.
”Pidän yksin matkustamisesta, ja puolisoni ymmärtää tarpeeni olla yksin. Eräänlaista hiljentymistä minulle oli esimerkiksi tänä keväänä tekemäni matka Espanjaan patikoimaan.”
Itselempeyden lahja
Karoliina muistuttaa, että paikkoja hiljaisuuden harrastamiseen on melkein kaikkialla, jos vain osaa nähdä. Oman tilan voi tehdä itselleen työmatkalla metrossa tai kahvilassa. Jos ihan hiljaista tilaa ei ole, Karoliina valitsee muuten tarpeeseen sopivan.
”Minulle arjen hiljentymisen ydin on siinä, että pyrin pois siitä, että tekisin koko ajan jotakin.”
Eletyn elämän taaksepäin katsominen ei kuulu Karoliinan elämäntapaan, mutta hän toteaa, että ellei olisi oppinut hiljentymään, hän voisi olisi hyvin erilainen ihminen. Sellainen, jolla ei juuri olisi annettavaa kenellekään ja joka ei rakastaisi itseään.
”Itselempeys on opettanut hyväksymään minuuteni, ajatukseni ja tunteeni. Sitä kautta on helpompi hyväksyä myös kaikki se, mitä elämässä tapahtuu.”
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Mari Lahti
