Intohimona hapanjuurileipä

Kaikilla juurillani on nimet. Vaalea hapanleipäjuureni on nimeltään Wilhelm ja riihiruisjauhosta tehty juuri Harald. Pakkasessa on Alamo, viimeinen tukikohta. Se on kuin varmuuskopio, jos mikään muu ei toimi. Marcosta tuli lopulta osa Wilhelmiä, koska se ei tykännyt siitä, että syötin sitä pelkällä speltillä. Marco oli tottunut Italiassa erilaisiin jauhoihin.

Hyvää vastapainoa työlle

Olen arkkitehti ja teen tietokoneella virtuaali- ja 3D-markkinointimateriaaleja yrityksille. Töissä projektit ovat pitkiä, eikä valmistunutta työtä ehdi juhlia, kun heti tulee uusi. Leipomisen jälkeen taas on aina juhlat, kun pääsee syömään. Onnistuminen on voimaannuttavaa.

Kakkosintohimoni on kuvanveisto. Veistän kotona sormuksia ja olen tehnyt suomalaisen Rendel-elokuvan supersankarille maskin.

Unelmani olisi, että voisin tehdä tätä työkseni: leipiä ja kuvanveistoa.

Taikinan kanssa täytyy ensin painia, jotta siihen saa sitkoa. Sitä nostetaan ja taitellaan, slap and fold, niin kuin se ranskalainen kaveri YouTubessa sanoo. Perheen sisällä termi on läiskyttely.

Leipominen on meditatiivista puuhaa kuten kuvanveistokin. Paistan leivät padassa, jonka ostin joskus kirpparilta viidellä eurolla. Siinä leivistä tulee kivoja pyöreitä palleroita. Pata antaa myös mukavan yllätysmomentin, sillä vasta kannen avatessaan tietää, millainen leivästä tuli.

Juuren jakaminen

Meillä on kaveriporukan kanssa Facebook-ryhmä nimeltä Juuret. Ryhmäläisiä tulee ja menee, mutta tosifanit jäävät. Tällä hetkellä jäljellä on neljä miestä.

Fiilistelemme ryhmässä toistemme leipien kuvia ja pidämme poikien iltoja, joissa leivotaan. Joskus jonkun juuri on kuollut, ja olen antanut tilalle palasen omastani. Se kuuluu harrastukseen.

Nautin myös tuoksuista! Esimerkiksi kun matkustan ratikassa tai autossa leivän kanssa, ja kassista tulee tuoreen leivän tuoksu. Tai kun pitkän tauon jälkeen avaan juuripurkin. Puolisoni Hanna ei tosin syty siitä tuoksusta yhtä paljon kuin minä.

Viime kesä meni reissatessa, ja leivonta oli tauolla. Juuri matkusti mukanani lasipurkissa, jotta sain pidettyä sen hengissä. Hyvin se pärjäsi. Hieman juurta piti ruokkimalla herätellä horroksesta, mutta sitten se alkoi taas pulputtaa.

Kun leipähulluus iskee kunnolla, kaverit ja läheiset saavat lahjaksi leipiä. Työkavereitakin olen syöttänyt niillä. Harrastuksen parissa on tullut monia hyviä muistoja. Paras kommentti tuli isän vaimon 90-vuotiaalta äidiltä, joka sanoi, että hyvvee leipee on. Kun saa tuollaisen kommentin koko ikänsä leiponeelta matriarkalta, se tuntuu hienolta. Että pystyin tekemään jotain, jota vanhemmat ihmiset arvostavat. Omat isovanhemmatkin ovat tykänneet leivistäni.”

Teksti: Ella Pesonen
Kuvat: Mari Lahti