Helsingin Marjaniemessä pitkän pöydän ääreen iltateelle on kokoontunut neljä sukupolvea. Kyseessä ei ole merkkipäivän vietto, vaan tavallinen tiistai-ilta.
Vanhin on Marja-Liisa Isoniemelä, joka on Sari Isoniemelän äiti, Sofia Fristadiuksen mummi ja pikkuisen Saiman isomummi. Sami Hämäläinen on Sarin puoliso, Sofian isä ja Saiman isofaija. Daniel Fristadius on Sofian puoliso ja Saiman isä. Marja-Liisa on 78-vuotias, ja Saima kohta puolitoistavuotias. Lisäksi talossa temmeltää kuusi podengo-koiraa, neljässä polvessa nekin.
”Aika usein istumme näin pöydän ympärillä. Juomme iltateetä yhdessä tai pelaamme lautapelejä,” Sofia kertoo.
Voisimmeko kaikki asua yhdessä?
Monipolvinen asuminen on harvinaista, ainakin pääkaupunkiseudulla. Ajatus sukupolvien yhteiselämästä kuitenkin kutkuttelee monien mielessä – se, että elettäisiin yhdessä ja pidettäisiin huolta läheisimmistä, kuten ennen tehtiin.
Tällaisista ajatuksista Sami Hämäläinen ja Sari Isoniemelä lähtivät liikkeelle melkein kymmenen vuotta sitten. Pohdittavaa oli paljon: Voisiko niin oikeasti asua? Ketkä tulisivat asumaan: anopit, omat lapset puolisoineen? Miten he suhtautuisivat yhteisöllisyyteen? Löytyisikö Helsingistä sopivaa taloa vai pitäisikö se rakennuttaa? Tonttia ei löytynyt eikä heti taloakaan, kunnes Marjaniemessä tuli vuonna 2015 myyntiin arkkitehti Kaj Michaelin 1970-luvun alussa suunnittelema komea talo. Se oli tarpeeksi iso, yli 300 neliömetriä.
”Lähdimme katsomaan taloa naureskellen, mutta sen nähdessämme ajattelimme, että tästähän voi tulla koti meille”, Sari kertoo.
Talo oli kahdessa kerroksessa: neljä makuuhuonetta, kuusi vessaa, valtava keittiö ja autotalli. Uima-altaan paikalle oli tehty oleskelutila. Keväällä 2015 Sari soitti äidilleen, Marja-Liisalle, ennakoivan puhelun.
”Sari kysyi minulta, että jos hän ostaa Samin kanssa talon Marjaniemestä, muutammeko sinne heidän kanssaan vuokralle. Vastasin, että tulemme, jos saamme huoneiston, jossa on kaksi makuuhuonetta.”
Talossa tehtiin iso remontti. Huonejärjestystä muutettiin niin, että taloon saatiin kolme erillistä huoneistoa.
”Arkkitehti suunnitteli muutokset. Talotekniikka uusittiin, ja öljylämmitys vaihdettiin kaukolämpöön”, Sami kertoo.
Pääsiäisenä 2016 Marja-Liisa ja Pepe-vaari muuttivat yläkerran kolmioon.
Myös toista anoppia ja Sofian veljeä kysyttiin, mutta molemmat totesivat, että vaikka suku on tärkeä, he asuvat mieluummin omillaan. Sofialle päätös oli helppo: totta kai hän muuttaisi.
Vanhemmista pidetään huolta
Tärkeä syy sukupolvikodin hankkimiseen oli se, että hoitajina Sari ja Sofia olivat nähneet, mitä hoitajapula tarkoittaa.
”Meille kirkastui ajatus, että haluamme hoitaa perheenjäsenemme kotona mahdollisimman pitkään”, Sofia aloittaa.
”Ajattelin myös, että jos Sofia hankkii perheenlisäystä, voimme auttaa häntäkin”, Sari jatkaa.
Suvun tuki ja apu tulivat tarpeeseen pian muuton jälkeen, kun Pepe-vaari sairastui. Hän sai olla kotona melkein kuolemaansa asti. Siitä on nyt viisi vuotta.
Seuraavaksi tarvittiin lastenhoitoapua. Molempien sukujen ensimmäinen lapsenlapsi, Saima, ei ollut helppo vauva.
”Ensimmäinen vuosi oli vaikea. Voimat olivat loppuneet alkuunsa ilman isovanhempien apua”, Daniel sanoo.
Kaikkien apua tarvittiin taas syksyllä 2022.
”Ajattelimme, että vanhemmat hoidetaan, mutta sitten minä itse sairastuin”, Sami kertoo.
Sofia-tytär on nyt isänsä henkilökohtainen hoitaja. Hän pistää lääkkeet, eikä Samia tarvitse viedä terveysasemalle.
”Minä autan kotona kaikessa ja olen Samin tukena ja turvana, kun käydään lääkärissä”, Sari kertoo.
Tärkeä tehtävä on myös Saimalla. Hän piristää isofaijaa kikattelullaan hankalina hetkinä.
Neljän polven jakamistalous
Yhdessä asuminen on tuonut hyviä yllätyksiä. Yksi sellainen on tavaroiden yhteiskäyttö. Jokaisella taloudella ei tarvitse olla omaa silitysasemaa. Jos maito loppuu, voi lainata naapurilta. Marja-Liisan Mansikka-auto on yhteiskäytössä.
”Koirienkaan hoitoa ei tarvitse järjestää muualle, jos olemme yön poissa. Tässä on paljon kaikkea arjen apua ja joustoa”, Sari kuvailee.
Seitsemässä vuodessa yhteiselämä on löytänyt uomansa. Sofia muistuttaa, että alussa oli enemmän hiertämistä, mutta nyt asiat soljuvat hyvin.
”Osaamme jo lukea toisiamme sen verran, että ei tarvitse riidellä. Jos kiukuttaa, voi mennä omaan huoneeseen ja laittaa oven kiinni”, Marja-Liisa naurahtaa.
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Kirsi-Marja Savola
