Voi ei! Toinen lapanen oli melkein oikean kokoinen, mutta toinen – kymmenen kertaa suurempi. ”Samoilla puikoilla neuloin molemmat, mutta toisesta tuli kamalan iso. Se oli traumaattinen hetki kuudesluokkalaiselle. Kuviotkin kiristivät”, muistelee kirkkonummelainen Riikka Haavisto kouluaikaista käsityötään.
Se oli myös hetki, jolloin Haavisto alkoi inhota käsitöiden tekemistä. Joukkuevoimistelu ja baletti olivat hänen juttunsa, eivät kädentaidot. “Oli turhauttavaa, kun treenien jälkeen piti neuloa läksynä lapasta tietty kerrosmäärä.”
Neulominen oli hidasta, en halunnut tehdä sitä. En tiedä, olinko niin huono kuin kuvittelin, mutta niin sen koin.
Haavistoa ehkä vähän ärsyttikin, kun vanhempi pikkusisko oli taitava käsistään. Onneksi nuoremmalla pikkusiskolla oli samanlainen asenne käsitöihin kuin hänellä. “Jälkeenpäin mietin, miksi sain hyvät numerot käsitöistä. Mielestäni en olisi ansainnut niitä.”
Heikot signaalit herättelivät
Haaviston tarina on tuttu monelle. Kouluaikoina alkanut käsitöihin tuskastuminen ja osaamattomuuden tunne jatkuvat pitkälle aikuisuuteen. Kynnys aloittaa käsityöt nousee korkeaksi.
Jostakin syystä olin saanut neulovalta pikkusiskoltani kassin, jossa oli puikkoja ja lankoja. Ajattelin, että voisin yrittää neuloa jotakin. Aloitin kaulaliinan, mutta ei siitä tullut mitään.
Kassi joutui kaapin perälle. Neulominen jäi silti vaivaamaan mieltä. Ensimmäinen heikko signaali tuli läheltä.
Pari vuotta sitten paljastui, että Ruotsissa asuva nuorempi pikkusisko oli oppinut neulomaan. ”Hän osasi neuloa pitsisukkia. Hämmennyin.” Signaaleja tuli lisää.
Haavisto luki miehestä, joka ei ollut aiemmin neulonut mitään, mutta neuloi sitten islantilaisen villapaidan. Eikä se jäänyt siihen – mies neuloi kymmenen villapaitaa lisää. Se tuntui uskomattomalta.
Siskon antama neulontakassi oli seurannut sitkeästi Haavistoa jokaiseen asuntoon ja kotiin. Hyvä niin, sillä sen aika oli tullut.
”Mietin, että voisinko minäkin, kun siskokin. Kaivoin villahuivin esiin ja rupesin neulomaan. Sain sen yllättävän äkkiä loppuun. Kun lankaa jäi, päätin tehdä sukat. Ne olivat perussukat mutta hoksasin, että osaan lukea malleja.”
Kaulaliinan neulomiseen meni 12 vuotta, villasukkien viisi päivää.
Kun neulomisen esteet rymisivät alas, aukesivat neulemaailman portit. ”Totesin, että tämä on kivaa! Ostin heti ihanan langan, josta halusin itselleni pitsisukat. Löysin mallin ja tein nekin äkkiä valmiiksi.”
Nälkä kasvoi neuloessa. Kuinka paljon maailmassa onkaan sukkamalleja? Loputtomasti.
”Innostuin hirveästi. Löysin kierrätyskeskuksesta vanhoja Novita-lehtiä, joissa oli hyviä malleja. Tein tytölle mekon. Koko ajan tulee malleja, joita haluan tehdä. Tuntuu, että aika loppuu enkä ehdi kaikkea.” Kotona Haavistolla on kudin käden ulottuvilla kaikkialla.
”Minä kyllästyn. En jaksa tehdä vain yhtä työtä kerrallaan, siksi niitä pitää olla useampia.” Sukat miehelle, sohvan vieressä korissa. Sukat itselle, nojatuolin vieressä korissa. Puuvillatoppi käsilaukussa aina mukana. Paita keinutuolin vieressä korissa. ”Töissä on hätävarana puhdistusliinatyö.”
Neulominen irrottaa työasioista
Kasvatustieteilijänä Riikka Haavisto on miettinyt, miksi neulominen oli niin ikävää koulussa, mutta nyt niin tärkeää.
”Uskon, että nuorempana ongelmani oli se, etten kestänyt sitä, että työni jälki ei ollut niin hienoa kuin olisin halunnut.”
Olen oppinut, että kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikessa tarvitse olla hyvä. Käsitöihin tulee aina virheitä, ja hyväksyn sen nyt. Ei maailma siihen kaadu.
Neulominen auttaa palautumaan. Haavisto on erityisluokanopettaja, ja toisinaan työpäivät ovat raskaita. ”Jos neulon vaikeaa kuviota, jossa pitää laskea silmukoita ja kerroksia, työstä on pakko päästää irti.”
Sosiaalinen media on edistänyt neuloosin leviämistä. Neuleryhmissä on kymmeniä tuhansia jäseniä. Facebookissa ja Instagramissa jaetaan kuvia töistä, kysellään ideoita ja annetaan neuvoja. Yhteisö tukee, auttaa, kannustaa ja peukuttaa.
”Tykkään tykätä ihmisten jutuista. Seuraan mielelläni ryhmiä, mutta en julkaise omia töitäni. Meillä on siskojen ja äidin kanssa oma WhatsApp-ryhmä. Sinne laitan paljon kuvia.”
Yksi hittineule Haavistolla on vielä tekemättä. Sekin on tulossa, islantilainen villapaita, kunhan hän saa päätettyä kuviot ja värit.
”Loppujen lopuksi matka koulukäsitöiden vihaajasta ihmiseksi, jolla on jokaisessa mahdollisessa paikassa keskeneräinen neuletyö, oli yllättävän lyhyt.”
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Kirsi-Marja Savola
