Kauppaopisto tai sotilasmusiikkikoulu olivat Jyrki Myllylän kaksi vaihtoehtoa 16-vuotiaana. ”Oli aika selvää, että lähden Turun varuskuntasoittokuntaan.”
Musiikki oli aina ollut osa porilaisen Myllylän perheen elämää.
Äiti oli näyttelijä, myös isä esiintyi. Jyrki-pojan musikaalisuus oli niin ilmeistä, että kotiin hankittiin soittimia, kuten bongorumpuja ja harmoni. Sitten musiikkiopistoon.
”Valitsin soittimeksi kitaran, koska kaverikin valitsi. Rehtori soitti kotiin, että meillä on klarinetti vapaana, kävisikö se Jyrkille.”
Klarinetti on yhä Myllylän pääsoitin.
”Hallitsen sen teknisesti parhaiten. Sillä pääsen sellaisiin maisemiin, joihin en muilla soittimilla pääse. En silti koe itseäni klarinetistiksi, olen muusikko. Kaikki soittimet ovat minulle välineitä ilmaista itseäni, saada yhteys toisiin ihmisiin sekä tuottaa iloa itselle ja muille.”
Elämän kompassi
Musiikki on täyttänyt Myllylän elämän joka kolon, nuoresta asti. Se on tuonut soittamisen lisäksi parhaat kaverit ja vaimonkin.
Se on ohjannut elämää, näyttänyt suuntaa eteenpäin ja yllyttänyt kiertoteille, jotka veivätkin oikeaan suuntaan: varuskuntasoittokunnan kautta Tampereen konservatorioon opiskelemaan soitonopettajaksi ja sieltä unelmatöihin eli Kouvolan kaupunginorkesterin klarinetin äänenjohtajaksi.
”Se oli hienoa, mutta ei sittenkään minun juttuni. Opettaminen koulussa sen sijaan tuntui oikealta.” Niinpä Myllylä aloitti Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatuksen opinnot.
”Turussa sotilassoittokunnan aikaan harrastin steppausta ja jazz-tanssia. Kun Sibelius-Akatemiassa oli mahdollista opiskella musiikkiliikuntaa, innostuin suorittamaan kaikki mahdolliset kurssit siitä. Se oli hyvin vapaata ja luovaa. Meillä oli niin hyvä porukka.”
Työ musiikinopettajana koulussa alkoi kuitenkin käydä raskaaksi, liian raskaaksi. Burn out pakotti Myllylän miettimään omaa suhdettaan musiikkiin.
”Minun piti vetää henkeä muutama vuosi ja miettiä, mitä ryhdyn tekemään. Onko musiikista enää ammatikseni?”
Uusi suunta hoivamuusikoksi
Joulun aikaan 2017 Myllylä poikkesi Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle Vapaaehtoistyön messuille. Seniorityön osasto herätti. ”Kun he kuulivat, että olen muusikko, he melkein repivät paidan päältäni”, Myllylä kertoo naurahtaen.
”Ymmärsin, kuinka valtava tarve hoivapuolella oli musiikille. Oikeastaan siitä alkoi hoivamuusikon urani.”
Myllylä suoritti Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa vuoden mittaisen sairaala- ja hoivamuusikon koulutuksen. Työssäoppimispaikaksi hän löysi nykyisen työpaikkansa, Hoitokoti Päiväkummun Helsingissä.
”Heillä oli tarve osaamiselleni ja paljon töitä. Olen ollut siellä nyt neljä vuotta.”
Musiikin pieniä ihmeitä tapahtuu hoivakodin arjessa usein. Myllylä muistaa levottoman asukkaan, johon oli vaikea saada kontaktia. Kun hänelle soitti Hummani hei -kappaletta, hän rauhoittui.
Tai muistisairas mies, joka ei aina tiennyt, missä oli, mutta kun hän sai kitaran käteensä, asentokin muuttui.
”Kysyin häneltä, että muistatko. Kyllä, kaikki biisit ja soinnut, vaikka minulla ei ollut edes sointumerkkejä.”
On aina liikuttava hetki, kun musiikki ottaa vallan. Musiikki tuo iloa ja hyvää mieltä asukkaille – ja muusikolle.
”Minusta on alusta asti tuntunut siltä, että tällä työlläni on merkitystä. Kuulen palautetta henkilökunnalta, asukkailta ja omaisilta. Minua ja tekemääni työtä arvostetaan. Se tuntuu hyvältä.”
Musisointia huvin vuoksi Myllylä tekee hoitokodissa 20-tuntista työviikkoa. Lyhyempi työaika antaa tilaa omille projekteille.
”Ehdin tehdä myös muita kuin varsinaiseen työhöni liittyviä keikkoja. Lisäksi liikunta on minulle erittäin tärkeää niin ruumiin kuin mielenkin kannalta.” Myllylä oma suhde musiikkiin on selkiytynyt.
Hän kuuntelee harvoin kotona musiikkia, sillä ammattilaisen korvat tarvitsevat lepoa. Säveltäminen ja improvisointi kiinnostavat.
”Meillä on kotona työhuone, jossa voimme vaimoni kanssa harjoitella, säveltää ja äänittää. Ihan huvikseni soitan harvoin, yleensä soittamiseen on jokin syy.”
Tärkeä osa omaa musiikkia on trio, joka esittää Myllylän vaimon säveltämiä kappaleita. Trio tekee jo toista levyään.
”Sen lasken huvikseni soittamiseksi, sillä se on vapaaehtoista ja tuottaa meille paljon iloa. Improvisointi on aina antoisaa. Siinä pääsen ilmaisemaan fiiliksiäni musiikilla.”
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Kirsi-Marja Savola
