Hanna: Kun kuulin median kautta helmikuussa, että Ukrainassa oli syttynyt sota, aloin itkeä. Katsoin kartasta, kuinka lähellä Ukraina meitä on. Se vei yöunet. Mietin erityisen paljon ukrainalaisia lapsia. Minulla on kaksi pientä lapsenlasta, se herkisti.
Piritta: Olen töissä koulussa ja luin sodan alusta netistä opehuoneessa. Tunnelma oli epäuskoinen – sota Euroopassa? Päivittelimme sitä yhdessä kollegoiden kanssa. Nyt ukrainalaisia oppilaita on koulussammekin.
Sanna-Mari: Ystäväpiiriini kuuluu Suomessa jo pitkään asuneita ukrainalaisia. Järkytyin, kun näin heidän kauttaan kuvia muun muassa tuhoutuneista kodeista. Alkuun ajattelin, että sodan on pakko olla nopeasti ohi, eivät länsivallat voi päästää tätä jatkumaan.
Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, että sota on arkipäiväistynyt meidän suomalaisten mielissä. Apua ukrainalaiset tarvitsevat silti edelleen.
Sanna-Mari: Vapaaehtoistyö on minulle elämäntapa ja kutsumus. Olen tehnyt sitä monella eri tavalla niin kauan kuin muistan. Kun sota syttyi, aloin heti toimia. Matkustin Helsinkiin tapaamaan Ukrainalaiset Suomessa -hallituksen jäseniä.
Olemme yhdessä akaalaisen Mikko Laineen ja lukuisten muiden kanssa yhdistäneet voimamme ja perustaneet muun muassa logistiikkakeskuksia lahjoitustavaralle ja valtakunnallisen autaukrainaa.fi -sivuston.
Akaassa pistimme pystyyn Tavaratorin, josta ukrainalaiset saavat hakea ilmaiseksi lahjoitustavaroita. Siinä tärkeänä osana on ollut myös akaalainen vapaaehtoinen Miia Kaihlavirta-Häikiö.
Piritta: Alkuun osallistuin Tavaratorin pyörittämiseen. Se oli vanha, tyhjä tila, jonka omistaja antoi käyttöömme. Kun ensimmäisellä kerralla menin sinne lahjoitustavaraa mukanani, paikalla oli järkyttävä ruuhka. Aloin lajitella tavaroita siltä seisomalta, ja siitä se sitten lähti. Nykyään kuulun Asuttamisporukkaan eli autan kalustamaan kaupungin ukrainalaisille järjestämiä asuntoja.
Olen käynyt sisustamassa ja siivoamassa useita asuntoja yhdessä teini-ikäisten tyttärieni kanssa.
Hanna: Minä löysin vapaaehtoiseksi Facebook-ryhmän kautta. En ole ennen tehnyt vapaaehtoistyötä, mutta nyt tuli tunne, että on pakko. Olen auttanut hakemalla lahjoitustavaroita omalla farmariautollani ja ollut Tavaratorilla jakamassa niitä. Tunnen hyvää oloa, kun saan auttaa.
Ukrainalaiset ovat avusta todella kiitollisia. Vaikka yhteistä kieltä ei olisi, käytämme elekieltä ja Google-kääntäjää. Välillä saamme hyvät naurut käännösohjelman tekemistä virheistä. Toivon, että meistä on heille lohtua vaikeassa tilanteessa.
Hanna: Kun sota alkoi, appiukkoni oli juuri nukkunut pois, joten lähetimme hänen hyväkuntoisia, käyttämättömiä vaatteitaan rajalle. Mummu halusi ehdottomasti lähettää sota-alueelle myös isot kasat kutomiaan villasukkia. Hän on ollut evakkona sodassa, se oli hänelle kunnia-asia.
Piritta: Ukrainalaisten kohtalot koskettavat. Minulla itselläni on neljä lasta. Olen miettinyt paljonkin sitä, mihin meidän revohka vastaavassa tilanteessa lähtisi. Kuka pystyisi edes ottamaan vastaan kuutta henkeä?
Tuntuu, että toisten auttaminen on sitä tekemistä, jolla on oikeasti merkitystä.
Sanna-Mari: Täytyy muistaa, että ukrainalaisilla on sodan jälkeenkin edessään vielä jälleenrakentaminen ja traumasta selviäminen. Heidän on pakko jaksaa ja hyväksyä tilanne, vaikkei kukaan heistä voikaan ymmärtää tapahtunutta. On kuitenkin hyvä muistaa, että maailmassa on myös paljon hyvyyttä. Auttaminen lähtee pienistä teoista.
Tutkitusti auttaminen lisää onnellisuutta. Moni tekee vapaaehtoistyötä huomaamattaan auttamalla esimerkiksi läheisiään.
Hanna: Meillä vapaaehtoisilla on ollut alusta asti tekemisen meininki. Olemme tehneet kovasti hommia ja puhallamme yhteen hiileen. Paikalle on aina saatu väkeä. Toki jokaisen pitää myös muistaa tehdä töitä voimavarojensa mukaan.
Oma hyvinvointi pitää olla kunnossa, jotta voi auttaa muita.
Teksti: Rosanna Marila
Kuvat: Liisa Valonen
