Alma: ”Usein sanotaan, että kanit ovat jotain kissojen ja koirien väliltä. Niille voi opettaa temppuja, kuten koirille, mutta ne ovat kissojen tapaan itsenäisiä.”
”Toivon, että yhä useampi kanin omistaja hoksaisi, että kanien ei tarvitse vain olla häkissä, vaan niiden kanssa voi myös tehdä asioita. Ja että kanihypystä tulisi Suomessa suurempi laji. Nyt harrastajia on ehkä noin sata”, Alma lisää.
Frida: ”Ruotsissa kanihypyssä ollaan pidemmällä. Olen hakenut Wilhelm-kanini Ruotsista. Se on hyppykanien risteytys, eli sen vanhemmat ja isovanhemmat harrastivat kanihyppyä. Wilhelm kisaa alemmissa luokissa. Kisaan korkeimmassa luokassa sen tyttären Taran kanssa.”
Alma: ”Minulla taas on Taran sisko, Tuwa, joka on viisinkertainen kanihypyn suomenmestari. Tuwa on saavuttanut korkeimman tason, jonka Suomessa voi saavuttaa, mutta aion silti jatkaa kisaamista sen kanssa niin kauan kuin se on meistä molemmista kivaa.”
”Kanihyppäämistä harrastetaan kanien ehdoilla. Välillä ne huilailevat ja välillä mennään taas kovaa.”
Frida: ”Kaneista kyllä huomaa, kun ne nauttivat jostain. Silloin ne loikkaavat ilmaan riemusta. Jos kani ei halua hypätä esteen yli, se ei suostu liikkumaan. Ennen kuin tiesin, mitä kanihyppy on, tein ensimmäiselle lemmikilleni koira-agilitysta tuttuja esteitä, kuten lankkuja ja tunneleita. Sitten luin kanihypystä kirjasta. Lajissa on eri korkuisia ja pituisia esteitä, joiden yli kanin täytyy hypätä.”
Alma: ”Minä aloitin kanihypyn kotona rakentamalla ensimmäiselle kanilleni esteitä hiekkalaatikon leluista. Googlaamalla minulle selvisi, että kanihyppy on oikea harrastus. Aloin käydä 4H-yhdistyksen kanikerhossa Maalahdessa 11-vuotiaana.”
Frida: ”Minäkin aloitin 4H-yhdistyksen kanikerhossa Närpiössä vuonna 2017. Kerhon ohjaaja ehdotti, että osallistuisin 4H-kerhon ohjaajakoulutukseen Tampereella. Silloin tapasin Alman.”
Alma: ”Kun tapasin Fridan junassa, kerhonohjaaja sanoi, että te kaksi olette parhaat ystävät, ette vain tiedä sitä vielä. Koulutuksen jälkeen aloimme nähdä kanitapahtumissa ja treenata kanihyppyä yhdessä. Pikkuhiljaa meistä tuli parhaat ystävät.”
Frida: ”Menin lukioon Vaasaan, jotta sain viettää enemmän aikaa Alman kanssa. Nyt opiskelemme eri paikkakunnilla, Alma Pietarsaaressa ja minä Vaasassa, joten näemme harvemmin. Mutta pidämme yhteyttä joka päivä.”
”Parhaan ystävän lisäksi sain ohjaajakoulutuksesta harrastusryhmän, jonka kanssa käymme kisoissa ja pidämme yhteyttä kaneihin liittyen.”
Alma: ”On kivaa, että ryhmältä saa neuvoa ja tukea esimerkiksi silloin, kun oma kani on kipeä. Meitä on mukana viisi alkuperäistä jäsentä ja muutamia uusia. Vanhin meistä on noin 35-vuotias, ja nuorin on 12-vuotias pikkusiskoni.”
”Moni lopettaa kanihypyn yläkouluiässä, koska se ei ehkä ole niin cool harrastus. Minuakin hävetti joskus kertoa tästä, koska niin harva tietää kanihypystä. Mutta ei kukaan ole koskaan nauranut, vaan kaikki ovat suhtautuneet lajiin uteliaasti”, Alma jatkaa.
Frida: ”Nyt 20-vuotiaana harrastuksen parhaita puolia ei välttämättä ole enää itse kanihyppy, vaan siihen liittyvät asiat kuten ihmiset. Kanihyppyä olisi hankala lopettaa, koska se on niin iso osa elämää. Kesällä kisoja on joka toinen viikonloppu ja talvella kerran kuussa.”
”Pidän kani-Instagramia ja seuraan pohjoismaisia harrastajia”, kertoo Frida.
Alma: ”On kivaa, kun joku kysyy Instagramissa kanihypystä tai kertoo, että on innostunut harrastamaan kaninsa kanssa. Se motivoi jatkamaan. Minä ja Frida pidämme molemmat kanikerhoja. Minulla on Pietarsaaressa kaksi kerhoa, joista toisessa tutustutaan kaneihin ja niiden hoitoon ja toisessa totutellaan valjaisiin ja hihnaan sekä harjoitellaan hyppäämistä. Osallistujat ovat 7—12-vuotiaita.”
Frida: ”Kerholaiset ovat useimmiten tyttöjä, mutta joskus mukana on myös poikia. Se on tosi kivaa!”
”Kanihyppy sopii kaikille”, Frida alleviivaa.
Alma: ”Toivon, että myös vanhemmat ihmiset löytäisivät harrastuksen pariin. Tärkeintä on, että oman kanin kanssa viettää paljon aikaa, kun se on pieni. Näin se oppii luottamaan omistajaansa.”
Teksti: Elina Vironen
Kuvat: Kasper Dalkarl
