Bruno, Veera, Iita, Mimmi, Helli, Wiivi ja Nuka. Hämeenlinnalaisella Miia Koskisella on seitsemän prahanrottakoiraa. ”Minä olen sellainen hullu koiranainen, crazy dog lady”, Miia nauraa.
Viisi koirista asuu Miian kanssa ja kaksi Miian äidin luona. Kun äidin koira menehtyi, hän tunsi, ettei voi elää ilman koiraa. Niinpä Miian vanhin koira, Wiivi, sai muuttaa äidin luokse Nuka-tyttärensä kanssa: koirakin tarvitsee seurakoiran. Tietoista päätöstä lemmikkien määrästä Miia ei ole tehnyt. Koirat ovat vieneet mukanaan.
”Mietin aikoinaan, että neljä koiraa on hyvä määrä. Mutta kun kaikki ovat aikuisia ja helppoja, ajattelin, että kai siinä viideskin menee, ja niin oma kasvatti Helli jäi kotiin.”
Hulluus on silti kaukana Miian koiraelämästä, päinvastoin. Eläimet tuovat arkeen järjestystä, vastuullisuutta, ystäviä, iloa ja aitoja tunteita.
Ei päivääkään ilman eläimiä
Juuret eläinrakkauteen tulevat Miian lapsuudenkodista. Siellä oli koirien ja kissojen lisäksi undulaatteja, peippoja, kaksi hevosta, käärme, akvaario, kesyhiiri ja hamsteri. Lisäksi äidinisä kasvatti aikanaan beagle-koiria, ja äidin neljä sisarusta kasvattavat koiria.
”En ole elänyt päivääkään ilman eläimiä. Ensimmäinen oma eläin oli Pete-kissa. Se nukkui undulaattien kanssa ja kantoi pudonneita linnunpoikasia meille hoitoon. Pete oli sieluntoverini.”
Ensimmäisen oman koiran Miia hankki 16-vuotiaana, 22 vuotta sitten. Piskuiset prahanrottakoirat tulivat yllättäen Miian elämään kymmenen vuotta sitten, kun pieni koira kirjaimellisesti hyppäsi kuljetuskorista hänen syliinsä. Helmikuussa 2013 kotiin tuli ensimmäinen prahanrottakoira, Wiivi, pari kuukautta myöhemmin Bruno Ruotsista.
Harrastuksesta elämäntavaksi
Eläimet määrittelevät Miian elämää kaikessa. Harrastuksesta on tullut elämäntapa. Koirat ovat Miian perhe. Kun työpäivä kotisairaalassa on ohi, on tultava suoraan kotiin, sillä koirat odottavat lenkkiä.
”Se on valintani ja tapani elää. Ensin tulevat koirat ja niiden hyvinvointi.” Olisihan elämä ilman eläimiä helpompaa tai ainakin erilaista. Vähemmän vastuuta, enemmän omaa aikaa, mutta se ei olisi Miian elämää.
”Luulen, että olisin aika yksinäinen ilman koiria, mutta ehkä silloin minulla olisi mies.”
Puolison pitäisi tykätä eläimistä, eikä hän saisi laskea koirien määrää tai kieltää niitä nukkumasta kainalossa. Pienet koirat ovat olleet Miian kumppaneiden mielestä ihania.
”Luulen, että jos joku eksä joskus ajattelee minua, hän varmasti ajattelee koiriani. Minun on vaikea ajatella, että kiintyisin mieheen, jolle eläimeni eivät olisi tärkeitä.”
Sanatonta viestintää
Kuten äiti tuntee lapsensa, Miia tuntee koiransa ja ymmärtää niitä. Yhteistä kieltä on vaikea määritellä, mutta yhteys on.
”Äiti nauraa minulle, kun sanon, että Iita kävi kertomassa minulle jotakin. Juu-juu, Iita kertoi, niinpä niin.”
Jokaisella koiralla on paikkansa Miian sydämessä. ”Wiivi ja Nuka ovat äidillä, mutta olen niiden tärkein ihminen.”
Mimmi on Miian kylkiluu, jonka kanssa on aina hauskaa. Bruno on herrasmies, joka rakastaa koiranpentuja ja haluaa hoitaa niitä. Veera ja Helli ovat isoäiti ja pojantytär. Veeralla riittää kärsivällisyyttä Hellin touhuihin. Rakkainta ei ole helppo nimetä.
”Iita osaa tulla luokseni hetkellä, jolloin tarvitsen sitä eniten. Se on kuin ihmisen mieli. Iita painaa itsensä sydäntäni vasten. Meillä on selittämätön yhteys.”
Ihminen koirakoulussa
Miialle koirat ovat opettaneet lempeyttä, rohkeutta ja luottamusta. Ne ovat tehneet hänestä vähän paremman ihmisen, kuten hän sanoo. Koirat muistuttavat, että pitää uskaltaa elää, rakastaa ja olla aito tunteissaan.
”Uskon, että ilman koiria minulta puuttuisi monta tärkeää ihmistä elämästäni. Minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, erinäisistä syistä johtuen. Koirien kautta minun on helpompi uskaltaa luottaa ihmisiin ja luoda luottamussuhteita.”
”Haluan ajatella, että jos ihminen rakastaa eläimiä, hän ei voi olla pohjimmiltaan kauhean paha.”
Miian sydämessä on vielä paikkoja koirille ja muille eläimille. Kotona on myös kaksi akvaariota ja pupu. Nykyisen paritalon piha on iso, mutta olisihan tilaa mukava olla isommillekin eläimille. Tulevaisuudessa Miia näkee itsensä punaisen tuvan pihamaalla. Koirien lisäksi siellä olisi ainakin kanoja ja muutama lammas.
”Kissankin haluaisin, mutta Bruno on niille allerginen, henkisesti.”
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Kirsi-Marja Savola
