Analogian kaipuu
”Teininä minulla oli jonkinlainen visio valokuvaajan identiteetistäni. Kulkisin vanha Nikon-kamera kaulassa ja ottaisin mustavalkoisia kuvia. Sellainen taiteilijateinin arkkityyppi”, Sipoossa asuva Pekka Keskinen naurahtaa.
Se melkein tapahtuikin. Ensimmäisen oman filmikameran Keskinen sai syntymäpäivälahjaksi 1990-luvun lopulla. Se oli Pentax. Keskinen oli käynyt lapsena läpi monenlaisia taideharrastuksia, mutta valokuvaus kiinnosti erityisesti.
”Kuvausharrastus tyssäsi kuitenkin nopeasti. Olin liian nuori. En vielä ollut kypsä niin vaativalle harrastukselle. Kuvia tuli, kun painoi laukaisinta, mutta ei se ollut mitään kypsää ilmaisua.”
Digikuvaus yleistyi 2000-luvun alussa, ja tullessaan se pyyhkäisi filmit ja filmikamerat hetkessä pois käytöstä.
”Koulussa kuvasin digikameroilla. Tunsin, että kuvauksesta puuttui jotakin, jonka olin jo kokenut filmikameralla.”
Paluu tulevaisuuteen
Taiteilijateinin arkkityypin menettäminen jäi kaihertamaan Keskisen mieltä. Toinen mahdollisuus kuvata filmille tuli vuonna 2015, kun Keskinen löysi kellarista laatikon, jossa oli hänen vanha Canon AE-1 -kameransa, negatiiveja ja vedoksia.
Laatikossa olivat myös teini-iässä kehitetyt mustavalkoiset vedokset. Keskisen mielessä välähtivät hajonneet iPhonet viime vuosilta. Niiden mukana menivät kaikki kuvamuistot.
”Se harmitti, paljon. Mutta vanhat filmivedokset ovat yhä olemassa! Erityisesti koskettivat ensimmäisen koirani Saagan pentukuvat, jotka olivat filmillä.”
Muiston säilyminen puhutteli ja herätti. Miksi ei taas voisi kuvata filmikameralla?
”Aloitin kuvaamisen melkein heti. Ajattelin, että otan revanssin menetetystä taideteinin imagosta.”
Keskistä hämmästytti, kuinka paljon filmikuvausta harrastettiin. Kaikki eivät olleetkaan koskaan lopettaneet sitä. Eikä hän ollut ainoa, joka oli kyllästynyt digiähkyyn ja halusi filmin takaisin. Samanlaisia tarinoita oli ympärillä paljon. Osaset loksahtivat kohdalleen.
Keskisestä oli tullut graafinen suunnittelija, visualisti ammatiltaan. Se oli tuonut näkemystä ilmaisuun.
Digikameroiden yleistyminen oli häätänyt vanhat filmikalustot kiertoon. Saatavilla oli todella hienoja kameroita pilkkahintaan.
”Pystyin ostamaan kameroita, joihin minulla ei olisi ollut varaa nuorempana. Momentum oli huikea! Edelleen kuvaan samalla innolla.”
Kamera amulettina
Keskinen pohtii, että filmikuvausta leimaa autenttisuus monella tasolla. Kuva on fyysinen ja haptinen, sitä voi pitää kädessä. Se säilyy pitkään ilman tallennusvälineitä. Sen jakelusta voi päättää itse. Vanhojen vedosten löytymisen jälkeen Keskisellä on melkein aina ollut kamera mukanaan. Jos sen jättää kotiin, varmasti tulee vastaan jotakin, jonka olisi halunnut kuvata.
”Kamera kaulassa on kuin amuletti, jolla kutsutaan valokuvauksen jumalat paikalle lähettämään kuvia kaapattavaksi.”
Keskisen kamerassa on yhä mustavalkofilmi.
”Se on alkuperäinen visio, jossa olen pysynyt. Siinä on oma estetiikka ja viehätys. On vain mustan ja harmaan sävyjä, pintoja, valoja.”
Keskinen sekä kehittää filminsä että tekee vedokset itse. Ne ovat niin tärkeitä luovan prosessin osia, että niitä ei voi jättää toiselle tehtäväksi.
”Negatiivit on helppo kehittää. Filmi pitää ladata kehityspönttöön pimeässä, siihen ei tarvita pimiötä. Skannaan ja digitoin filmin.” Suurin osa otoksista jää negatiiveiksi. Ne säilyvät arkistossa, jossa niihin voi tarvittaessa palata.
Mielen maisemia
Kuvajournalismin isäksi kutsutulta Henri Cartier-Bressonilta vaikutteita saanut tilannekuvaus viehätti Keskistä, kun hän aloitti kuvaamisen uudestaan. Sen jälkeen tuli muotokuvaus. Vaiheet kestävät muutaman vuoden. Nyt kiehtoo esimerkiksi merimaisema.
”Kuvaan hitaasti 1–3 rullaa kuukaudessa. Kuvista noin kymmenen prosenttia onnistuu, joista kymmenen kuvaa on kelvollisia ja yksi sellainen, jonka voisi laittaa esille. Siihenkin tottuu.”
Normaalien mustavalkofilmien lisäksi Keskisen kamerassa voi olla todella outojakin filmejä, kuten 1970-luvulla vanhentunutta italialaista filmiä, joka näkee vain sinisen aallonpituuden.
”Siinä on valovuodon näköisiä laikkuja. Kuvat näyttävät sattumanvaraisilta ja unenomaisilta.”
Viime kesänä Keskinen yhdisti kaksi harrastustaan, melonnan ja valokuvauksen. Hänen oli aivan pakko päästä Söderskärin majakalle yöksi.
Keskinen kuvailee merimatkaa ja yöpymistä yksinäisellä luodolla lähes hengelliseksi kokemukseksi. Tärkeintä oli silti kuvaus.
”Kuvista tuli juuri sellaisia, joita rakastan. Ne ovat kuin suoraan ajatuksistani ja unistani. Se oli tutkimusmatka, jossa ilmaisen itseäni kuvilla. Voin koko talven katsoa kuvia ja miettiä, mikä niissä vetoaa minuun.”
Teksti: Sirkku Saariaho
Kuvat: Mari lahti